Makronesia, päivä 10: Rahaa tyhjästä nyhtäistynä

Keke heräsi bussin neljänneltä penkkiriviltä täynnä halua päästä paremmin perille tämän mielenkiintoisen yhteisön toimintatavoista. Erityisesti häntä kiinnosti ymmärtää Makronesian vaihdantajärjestelmän logiikkaa. Muut olivat ohimennen puhuneet, kuinka lahjoista ja vastalahjoista pidetään kirjaa. Samalla hänen eilen suorittamissa kaupoissa oli kuitenkin ollut jotakin hyvin tuttua: hänen tililleen oli ensin kirjattu viisi euroa kun hän myi etanoita, ja kun hän sitten osti kaksi punasimppua niin neljä euroa oli otettu hänen tililtään pois, ja nyt siellä oli saldona enää yksi euro.

Bussin ulkopuolella Keke törmäsi Simeoniin. Keke selitti tälle innoissaan kuinka Makronesiassa käytetään kaupankäynnissä rahaa, euroja, aivan kuin koti-Suomessakin! Simeoni ei ymmärtänyt mitä Keke tarkoitti; Makronesian vaihdantajärjestelmän tarkoituksenahan oli nimenomaan ollut välttää rahan käyttö, koska he eivät olleet päässeet yksimielisyyteen siitä mitä raha on. Hän pyysi Kekeä perustelemaan väitettään.

Keke kuvaili Simeonille eilisiä kauppojaan: Hän oli ensin myynyt etanoita Eerolle, joka oli maksanut ostoksensa siirtämällä viisi euroa Keken tilille. Myöhemmin hän oli ostanut Aapolta kaksi punasimppua ja maksanut siirtämällä tililtään neljä euroa Aapon tilille. Nyt hänen tilillään oli jäljellä enää yksi euro; jos hän halusi ostaa jotakin suurempaa, piti hänen ensin hankkia lisää rahaa myymällä jotakin.

Simeoni myönsi, että Keken näkökulmasta katsottuna tosiaan saattoi näyttää siltä että hänen tilillään oli euroja joita toisille luovuttamalla hän pystyi ostamaan hyödykkeitä. Mutta muiden näkökulmasta katsottuna tässä ajattelutavassa ei ollut mitään mieltä. Kun Aapo myi Kekelle punasimppuja, niin Aapon tilille tehtiin kirjaus sen merkiksi että hän oli luovuttanut kalat saamatta mitään vastineeksi. Jos Aapon tilin saldo oli negatiivinen ennen kauppaa – niin kuin hyvin saattoi olla – niin tilille ”siirretyt” ”eurot” olisivat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Jos tileillä oikeasti olisi rahaa jolla suoritetaan maksuja, niin sehän tarkoittaisi sitä että Eeron ”kirjanpitopulju” on pankki!

Simeoni oli sitä mieltä, että Keke tuijotti liikaa tilikirjoja ja loi kuvitteellisia merkityksiä niissä esiintyville numeroille. Hänen olisi parasta keskittyä siihen mitä tapahtui reaalimaailmassa: antamalla hyödykkeitä toisille ansaitsi hän oikeuden ottaa hyödykkeitä toisilta. Ensin Keke antoi lahjan ja myöhemmin hän sai vastalahjan. Tämä oli yksinkertainen, kiistämätön totuus.

Simeonin saarnasta huolimatta Keke oli täysin vakuuttunut siitä, että hänellä oli maksuvälineitä tilillään. Jos Simeoni ei tätä ymmärtäisi, niin ehkä muut ymmärtäisivät. Jonkun oli pakko ymmärtää. Mutta nyt hän lähtisi etsimään ruokaa.

Koko iltapäivän Keke kulki myymässä appelsiineja ja etanoita kanssaveljilleen. Hän pyysi kohteliaasti näitä suorittamaan maksun ostoksistaan siirtämällä euroja hänen tililleen. Aapolta jälleen kalaa ostaessaan hän tiedusteli kelpaako tälle maksu tilisiirron muodossa. Kauppakumppanien reaktiot olivat järjestään hölmistyneitä, mutta koska Keke käytti kauppojen kirjaamisessa vimpainta siinä missä muutkin niin hän sai heidän puolestaan kuvitella mitä halusi.

Keken eksentriset jutut saivat Tuomaksen vitsailemaan iltanuotiolla hyväntahtoisesti: ”Olisko sulla heittää euro, Keke? Iltapalaa pitäis saada, mutta kun on tili ikävästi nollilla!”

Tästä illasta lähtien Keke tunnettiin lempinimellä Euro-Keke.

Makronesia, päivä 9: Epäluottamuslause

Tuomaksen teki mieli muna-pekoniaamiaista. Häneltä olivat tulitikut loppu, joten hän ryömi bussin matkatavaratilan perukoille täydennystä etsimään. Sieltä hän kaikeksi yllätyksekseen löysi tulitikkujen ja paistinpannun lisäksi parrakkaan, lyhytkasvuisen miehen vetämästä sikeitä. Oliko tämä joku makronesialainen aboriginaali? Ei. Mies puhui unissaan selvää suomea: ”Valtavirta... perkele... saatana”.

Vieras mies heräsi säikähtäin. Torpedon lailla hän syöksyi Tuomaksen kainalon alta, hyppäsi ulos bussin matkatavaratilasta ja pinkaisi metsään. Tuomas perään, ja eipä aikaakaan kun hän kuuli rääkäisyn: uusi tuttavuus oli pudonnut villisika-ansaksi kaivettuun, kaksi metriä syvään kuoppaan. Pian kuopan ympärille oli kokoontunut suuri joukko, joka sai kuulla ansaan joutuneen, Kekeksi itsensä esitelleen miehen koskettavan tarinan.

Keke oli valmistunut viisi vuotta sitten taloustieteen tohtoriksi Missourin yliopistosta (Kansas City, USA). Veri veti kuitenkin koto-Suomeen, ja sinne palattuaan hän oli kolmen vuoden ajan turhaan yrittänyt hakea paikkaa paikallisista opinahjoista. Hän oli kohdannut työnhaussa ikävää syrjintää. Ei, ei häntä pituutensa vuoksi ollut syrjitty. Hän vain sattui edustamaan väärää taloustieteen koulukuntaa. Suomessa akateemisina portinvartijoina toimivat lähinnä uusklassisen taloustieteen[1] edustajat, ja hän taas oli jälkikeynesiläinen. Vielä tarkemmin määriteltynä hän oli Modernin Rahateorian (MMT) edustaja, mikä nähtiin valtavirtataloustieteilijöiden toimesta erittäin suurena stigmana.[2]

Epäreiluksi kokemansa kohtelun ja sitä seuranneen työttömyyden katkeroittama Keke oli viimeisen vuoden ajan erikoistunut huijauksiin, joissa hän sulkeutuu suureen matkalaukkuun jonka hänen rikoskumppaninsa sijoittaa pidempää matkaa ajavan bussin ruumaan. Matkan aikana hän kömpii ulos laukusta taskulampun kanssa, tyhjentää kanssamatkustajien laukut arvoesineistä ja palaa takaisin omaan laukkuunsa ennen perille saapumista. Määränpäähän saavuttua bussissa matkustanut rikoskumppani poimii laukun ruumasta. Nyt oli kuitenkin käynyt niin, että rikoskumppani oli humalapäissään asettanut laukun taloustieteilijöiden tilausajobussin muista matkalaukuista tyhjään ruumaan ja astunut itse viereiseen Helsinki-Tampere-linjan bussiin.

Makronesiaan päädyttyään Keke oli piilotellut bussin ruumassa ja poistunut sieltä vain öisin ruuanhakuun. Liekö kohtalon ivaa, kun Keke oli päätynyt planetaalle jolla ei ollut tarjolla töitä sen kummemmin taloustieteilijöille kuin varkaillekaan.

Moni tieteilijöistämme tunsi sääliä Kekeä kohtaan, eikä ollut epäilystäkään siitä etteikö heidän tulisi toivottaa tämä tervetulleeksi yhteisöön. Aapo tarjosikin auttavaa kättä, johon tarttuen Keke kampesi itsensä ylös kuopasta. Mutta kuinka he voisivat hyväksyä vaihdantajärjestelmän piiriin henkilön, jolla oli vahvaa näyttöä halusta ottaa ilman tarkoitustakaan antaa samalla mitalla takaisin? Tuomas ilmaisi ongelman näin: ”Varkaan ja Makronesian vaihdantajärjestelmän logiikat eivät olleet keskenään yhteensopivia”.

Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, etttä Keke ei ainakaan toistaiseksi nauttinut kanssaihmistensä luottamusta. Tämä tarkoitti sitä, että hänen tuli luovuttaa hyödykkeitä ennen kuin hän voi ottaa hyödykkeitä; hän ei voi ostaa hyödykkeitä ilman että on suorittanut niistä maksun etukäteen myymällä hyödykkeitä. Barter-taloudessa tämä ehto toteutuisi tietysti itsestään. Makronesian vaihdantajärjestelmän tapauksessa tämän ehdon toteutuminen varmistettaisiin niin, että järjestelmään asetettaisiin rajoite joka estäisi Kekeä solmimasta kauppaa jonka seurauksena hänen tilinsä saldo painuisi negatiiviseksi, debet-puolelle.

Keke ymmärsi tilanteen ja piti kohtelua täysin reiluna. Hän ei tietenkään ollut sellaisessa asemassa, että voisi ottaa muilta hyödykkeitä ja jättää maksun myöhemmäksi. Jos kaikille sopisi, niin hän lähtisi tästä mielellään heti ruuanhakuun. Yönsä hän voisi nukkua toistaiseksi bussissa.

”Hetkinen”, sanoi Timo, muistaen sateisen yön jolloin kaikki pakkautuivat kahteen majaan. ”Miksi kenellekään ei tullut mieleen, että olisimme voineet nukkua bussissa?” Viisaskin voi tuntea itsensä välillä todella tyhmäksi.

Päivä kului kaikkien osalta arkiaskareissa. Alkuillasta Eero toimitti Kekelle henkilökohtaisen vimpaimen ja opasti sen käytössä. He saivat kirjattua ensimmäisen kaupankin, sillä Eero oli halukas ostamaan Kekeltä etanoita viiden euron hintaan.

Keke tunsi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan jonkinlaista ylpeyttä, kun hän myöhemmin illalla osti Aapolta kaksi punasimppua.

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------ 

[1] Makrotaloustieteen puolella uuskeynesiläisten nähdään edustavan uusklassista suuntausta.

[2] Ks. esim. valtavirtaa edustavan Heikki Pursiaisen kirjoitus, jossa hän toteaa näin: ”Haastateltu henkilö oli kuitenkin pienellä kirjoitettavan rahateorian asemesta isolla kirjoitettavan ”Modernin Rahateorian” kehittäjä. Isokirjaiminen versio ei ole tiedettä, vaan eräänlainen aktivistien lahko tai kuppikunta, jolla ei ole tekemistä varsinaisen rahateorian kanssa.”

Makronesia, päivä 8: Keisari Alltingilta käy käsky

Kuoleman jälkeen oli elämää: yhden poistuttua joukosta heräsivät jäljellä olevat makronesialaiset seuraavaan päivään täynnä energiaa. Heillä kaikilla oli vahvistunut tunne siitä, mitä on olla elossa.

Koska suurempia projekteja ei juuri nyt ollut käynnissä, kutsui Eero kokoon aivoriihen. Kokoontumispaikaksi hän ehdotti rannan tuntumassa olevaa, kolmen suuren kiven reunustamaa pientä metsäaukeamaa. Demokratian historiaa kunnioittaen nimesivät he paikan Alltingiksi. Kokouksen tavoitteena oli päättää miten yhteiset velat, joita oli Yhteisö-tilillä kirjattuina vielä 600 euron edestä, kuitattaisiin.

Simeoni pyysi Eeroa vielä kerran selittämään, miten yhteiset velat ja verotus Makronesiassa toimivat. Kirjausten taustalla ollut logiikka ei sinänsä vaikuttanut monimutkaiselta, mutta aiempi ymmärrys siitä miten veroja maksetaan rahasuoritusten muodossa vaikeutti asian hahmottamista. Eero ymmärsi tämän. Jos hän yrittäisi ajatella asiaa selkeästi ja ääneen, kuulostaisi se jotakuinkin tältä:

Otetaan polku-urakka esimerkiksi, mutta kuvitellaan että työn suoritti Aapo yksin. Aapo on näin luovuttanut hyödykkeen, jonka hinnaksi on ostajan kanssa sovittu 500 euroa. Ostaja on yhteisö, he kaikki yhdessä. Vaihdantajärjestelmän logiikan mukaisesti Aapon tulee saada korvaus jollekin toiselle luovuttamastaan hyödykkeestä, ja tässä noudetaan sääntöä jonka mukaan Aapon korvauksena saamien hyödykkeiden hinnan tulee vastata Aapon luovuttaman hyödykkeen hintaa (ks. Eeron ja Aapon keskustelu lahjasta ja vastalahjasta). Polku-urakan tapauksessa ostaja ei ole puhtaasti joku toinen, vaan myös Aapo kuuluu ostajaryhmään. Näin olisi väärin todeta, että Aapon tulee saada suorittamastaan työstä korvaukseksi 500 euron edestä hyödykkeitä muilta. Mutta kenties olisi reilua, että hän saisi noin 482,76 euron[1] edestä hyödykkeitä. Mietitäänpä samaa tilannetta yhteisössä, jossa nykyistä vaihdantajärjestelmää ei olisi käytössä. Jos kaikki 28 muuta yhteisön jäsentä luovuttaisivat Aapolle nyt kukin hyödykkeitä 17,24 euron edestä ilman minkäänlaista odotusta vastasuorituksesta, saisi Aapo polun kunnostamistyöstä korvaukseksi 482,72 euron edestä hyödykkeitä. Näin jokainen yhteisön jäsen – Aapo mukaanlukien -- olisi lopulta luopunut reilun 17 euron hintaisista hyödykkeistä saamatta näille mitään välitöntä vastiketta (ts. näiden hyödykkeiden luovuttaminen ei johda vastavuoroiseen oikeuteen ottaa hyödykkeitä). Välillisen[2] vastikkeen he saavat parempikuntoisen polun muodossa.

Nämä reilun 17 euron hintaiset hyödykkeet, joista yhteisön jäsenet luopuivat ilman välitöntä vastiketta, ovat maksettuja veroja. Todellisuudessa vain Aapo luopui hyödykkeistä jotka päätyivät suoraan yhteiseen käyttöön (polun kunnostamistyö; hinta 500 euroa), kun taas muut luopuivat hyödykkeistä Aapon hyväksi. Siinä missä Aapo maksoi työllään reilun 17 euron osuuden polun kunnostamisesta, maksoivat muut noin 483 euron osuuden polun kunnostamistyöstä luovuttamalla 500 euron arvoisen työn suorittaneelle Aapolle hyödykkeitä.

Palataanpa nykyisen vaihdantajärjestelmän maailmaan. Tällaisen kaikille lankeavan tasaveron tapauksessa ei tietenkään olisi mitään tarvetta käyttää Yhteisö-välitiliä. Voitaisiin kreditoida Aapon tiliä 500 eurolla (bruttoperiaate) ja debitoida jokaisen yksilön (Aapo mukaanlukien) henkilökohtaista tiliä 17,2414 eurolla. Nämä kirjaukset johtaisivat lopulta samaan lopputulokseen kuin maailmassa ilman vaihdantajärjestelmää: Jokainen yksilö olisi joko luopunut jo (kirjauksen jälkeen nolla- tai kredit-saldo), tai tulisi myöhemmin luopumaan (kirjauksen jälkeen debet-saldo), reilun 17 euron hintaisista hyödykkeistä saamatta niille välitöntä vastiketta -- ja kaikkien käytössä olisi parempi polku. (Tarkkaavaiset lukijat ovat kenties jo huomanneet, että Eeron päivittäin suorittaman kirjanpitotyön voidaan katsoa olevan verotuksen avulla kustannettava, yhteiseen käyttöön luovutettu hyödyke.) Verotuksessa etuperiaatteeksi kutsutaan sitä, kun yksilöä verotetaan hänen saamansa hyödyn perusteella. Jos kaikki hyötyvät saman verran Aapon suorittamasta polun kunnostamistyöstä, voimme katsoa että kukin on vastaanottanut reilun 17 euron hintaisen hyödykkeen. Näin on tietysti täysin loogista, että jokaisen tiliä debitoidaan 17 eurolla, kuten kenen tahansa 17 euron hintaisen hyödykkeen vastaanottaneen (ostaneen) tiliä.

Yhteisö-välitilin käyttö tekee rajan yksityisen ja yhteisöllisen/julkisen hankinnan välillä selvemmäksi. Kun ostot kirjataan tuolle välitilille, niin on vaikea osoittaa ketkä maksavat vastaanotetut hyödykkeet ja mikä on kunkin maksajan osuus. Tähän sisältyy tietysti riskinsä. Joskus on yllättävän helppoa tehdä ostopäätöksiä, kun maksajana ovat ”kaikki”. Kauppaneuvottelut jakautuvat pidemmälle ajanjaksolle: ensin päätetään hinnasta ja myöhemmin päätetään siitä kuka tuon hinnan maksaa.

Etuperiaatteesta kiinni pitäminen kaikkien julkisten hankintojen maksamisessa on kuitenkin vaikeaa. Jos yhdessä rakennetaan vaikka laituri, niin hyötyvätkö kaikki siitä tasapuolisesti? ”Kalastajat hyötyvät eniten”, sanoo yksi. ”Kalanostajat hyötyvät halvempien hintojen kautta”, sanoo toinen. Lopputuloksena voi olla vaikkapa toistaiseksi voimassa oleva 20 euron hintainen vuosittainen kalastuslupa (DR 20€ kalastaja, CR 20€ Yhteisö) ja kalalle asetettu 10 prosentin myyntivero (DR 11€ ostaja, CR 10€ kalastaja, CR 1€ Yhteisö).

Verovelvollisen saaman hyödyn ja hänen maksamansa veron suhdetta on usein mahdoton todentaa. Näin on kenties parempi ajatella niin, että jokainen maksaa veroa lahjoittamalla hyödykkeitä yhteisön hyväksi – eikä niin, että hän tällä tavoin hyödykkeistä luopumalla maksaa hyödykkeitä joita hän on yhteisöltä vastaanottanut, vaikka tässä ajattelussa paljon perää onkin. Yhteisön hyvä (lahja) on yleensä myös yksilön hyvä (vastalahja), mutta sen hyvän hintaa on erittäin vaikea määrittää.

Eeron näin selvennettyä verotuksen logiikkaa, oli aika tehdä valistunut päätös koskien sitä miten yhteisön jäseniä voitaisiin verottaa 600 euron suuruisen julkisen velan kattamiseksi. Eero oli miettinyt hieman vaihtoehtoja. Suolatasangolle voitaisiin perustaa tullipiste, josta jokaisen suolaa noutavan pitäisi ostaa suolanottolupa. Luvan hinta määriteltäisiin noudettujen suolakilojen mukaan – esimerkiksi 0,20 euroa per kilo. Tämä tarkoittaisi sitä, että niin suolan noutajat kuin heiltä sitä ostavatkin maksaisivat ”suolaveroa”. Jos tuota veroa perittäisiin vain niin kauan että sillä saataisiin katettua 500 euron polku-urakka, niin tällä voisi olla haitallinen vaikutus rationaalisten yksilöiden resurssien käyttöä koskeviin päätöksiin. Yksilön nimittäin kannattaisi minimoida oma suolankäyttö niin kauan kuin suolavero olisi voimassa ja antaa näin muiden maksaa suurempi osa polun kunnostamisesta. Eikä tullipisteen hallinnointi olisi sekään ilmaista, vaan vaatisi resursseja; vaikka kaikki luottamusta nauttivatkin, niin ei suolanottoluvan ostamista pelkästään omantunnon varaankaan kannattaisi laskea.

Eero päätyi seuraavaan ehdotukseen: ylivoimaisesti yksinkertaisinta ja varmasti tehokkaintakin olisi, jos kaikki saataisiin suostumaan kertaluonteiseen tasaveroon jolla katettaisiin koko 600 euron debet-saldo Yhteisö-tilillä. Tämä ehdotus hieman yllättäenkin kelpasi polun kunnostamista alunperin vastustaneelle ”klikille”, sillä he olivat aamutuimaan käyneet toteamassa Aapon ja Eeron ryhmän tehneen hyvää työtä. Varmistaakseen porukan ainoan kasvissyöjän, jälkikeynesiläisen Timon, osallistumisen toissailtaisten possujuhlien kustantamiseen tarjoutui Aapo lahjoittamaan tälle kilon quinoaa. Aapon symbolinen ele varmisti Timon hyväksynnän. Näin Eero pääsi kirjaamaan CR 600€ Yhteisö, DR 600€/29 x 29 yksilökohtaista tiliä.

Näin koko Makronesia oli ensimmäistä kertaa verolle pantu ja hyvillä mielin myös veronsa suorittanut – tai ainakin luvannut suorittaa.[3] Alltingi oli puhunut.

----------------------------------------------------------------------------------------------------

[1] 500€/29 henkilöä = 17,24€/henkilö.

[2] ’Välitön’ tarkoittaa jotakuinkin samaa kuin ’suora’, ja ’välillinen’ taas vastaa jotakuinkin ’epäsuoraa’. Tätä ei pidä sekoittaa ns. välittömiin veroihin (esim. tulovero) ja välillisiin veroihin (esim. alv).

[3] Ne joiden tilillä veron kirjaamisen jälkeen on debet-saldo, voidaan katsoa suorittaneen veronsa vasta kun he ovat luopuneet hinnaltaan suuremmasta (kumulatiivisesta) hyödykenipusta kuin on höydykenippu jonka he ovat henkilökohtaiseen käyttöönsä ottaneet. Tämä toteutuu kun tilin saldo on nolla; esimerkiksi niin, että Luovutetut hyödykkeet 600€ miinus Vastaanotetut hyödykkeet 580€ = 20€ (vero).

Makronesia, päivä 7: Kuolema ja verot

Liekö edellisillan aiheuttama uupumus tehnyt tepposensa, kun introvertti tieteilijä jonka nimeä kukaan[1] ei muistanut jätti palaamatta aamun kalastusmatkalta. Laajatkaan etsinnät eivät valitettavasti tuottaneet tulosta. Miehen kohtalo järkytti monia: kuolla nyt niin ettei kukaan muistotilaisuuteen osallistujista edes muista nimeäsi. Kuin ei olisi elänyt ollenkaan, vaan ollut pelkkä haamu maan päällä.

Minuutin hiljaisen hetken jälkeen kaikkien huulilla oli seuraava kysymys: aiheuttiko kuolemantapaus luottotappioita? Eero tarkisti asian. Nimettömän miehen tilillä oli 80 euron kredit-saldo, mutta jos tänään tilille mahdollisesti tehtävä 200 euron debet-kirjaus luovutettavan yösijan johdosta – hänhän ei kuulunut rakentajiin – lasketaan mukaan, niin luottotappio on 120 euroa. Nimetön mies on tietysti nyt löytänyt toisenlaisen leposijan, joten hänelle kaavailtu petipaikka jää vapaaksi. Jos 200 euron debet-kirjaus jätetään hänen tililleen tekemättä, niin jotakin muuta tiliä pitää debitoida 200 euron edestä; muussa tapauksessa pitää luottotappio kattaa jotenkin.

Alkuillasta kaikki kymmenen majaa luovutettiin yhteisön jäsenten käyttöön; rakentajat lupasivat tehdä seuraavina päivinä ”takuukorjauksia”, jos puutteita havaittaisiin.[2] Miehet jaettiin majakuntiin arvalla. Aapo ja Eero päätyivät jakamaan yhden majoista kahdestaan, Nimettömän kohtalosta johtuen. Iltaan mennessä myös polun kunnostamistyö oli suoritettu loppuun, ja olikin aika miettiä millaisiin kirjauksiin näiden hyödykkeiden luovutusten tulisi johtaa.

Kredit-kirjausten osalta tilanne oli selvä: Sovitun mukaisesti Rakentajien tiliä kreditoitaisiin 3000 eurolla[3] ja polun kunnostaneiden viiden miehen tilejä kreditoitaisiin kutakin 100 eurolla.

Ei-rakentajien tilejä debitoitaisiin kutakin 200 eurolla merkkinä vastaanotetusta yösijasta. Mutta Nimetön mies ei ollut ottamassa vastaan yösijaa, joten pienen harkinnan jälkeen oltiin yhtä mieltä siitä että hänen tiliään ei olisi mitään mieltä debitoida. Aapo ja Eero ehdottivat, että heidän tilejään voitaisiin debitoida 200 euron sijaan 300 eurolla, koska he kahdestaan ottavat vastaan 600 euron hintaisen majan[4]. Tämä ratkaisi tilanteen niin, että Nimettömän miehen kuolema ei aiheuttanut luottotappioita, vaan päinvastoin ”luottovoittoja” 80 euron edestä. (Näihin ”luottovoittoihin” palataan myöhemmin.)

Majakauppoihin liittyvät kirjaukset olivat täten selvät: CR 3000€ Rakentajat[5], DR 300€ x 2 (Aapon ja Eeron tilit, yhteensä 600€) + DR 200€ x 12 (yksilökohtaiset ei-rakentajien tilit Aapoa ja Eeroa lukuunottamatta, yhteensä 2400€).

Polku-urakan osalta ei edelleenkään osattu päättää kenen tiliä voitaisiin debitoida, joten 500 euron debet-kirjaus tehtiin alustavan sopimuksen mukaisesti Yhteisö-välitilille: DR 500€ Yhteisö, CR 100€ x 5 (Aapon ja Eeron ryhmän henkilökohtaiset tilit). Eero halusi kuitenkin tehdä selväksi sen, että Yhteisö-tiliä tultaisiin jossakin vaiheessa, ajan myötä, kreditoimaan 500 eurolla ja tuolloin samalla summalla debitoitavat vastatilit olisivat henkilökohtaisia tilejä. Vaihdantajärjestelmän logiikka vaati tätä. Jos esimerkiksi Simeoni saa jonkinlaista hyötyä paremmasta polusta, niin hän on hyötynyt polun kunnostaneiden työstä (luovutettu hyödyke) ja hänen voidaan näin katsoa olevan yksi luovutetun hyödykkeen vastaanottajista. Jotta voidaan varmistaa, että Simeoni luovuttaa hyödykkeitä samasta euromäärästä kuin hän vastaanottaa hyödykkeitä, pitää hänen tiliään debitoida polku-urakan seurauksena. Tämä debet-kirjaus tietysti mahdollistaa Yhteisö-välitilin kreditoimisen ja näin Yhteisö-tilin debet-saldo pienenee. Yhteisön jäsenten tileille tällä tavoin tehtävät debet-kirjaukset ovat verotusta. Ei ole olemassa Yhteisöä joka voitaisiin erottaa sen jäsenistä niin, että jäsenet eivät lopulta aina olisi niitä jotka vastaanottavat hyödykkeitä ja luovuttavat hyödykkeitä. Yhteisö on sen jäsenet – la société, c’est nous.

Nimetön mies jätti jälkeensä 80 euron edestä saatavia. Nuo edustavat hyödykkeitä, joita hän ei tule koskaan ostamaan. Ne jotka häneltä ovat hyödykkeitä aikanaan ostaneet tulevat maksamaan, tai ovat jo maksaneet, jokaisen ostamansa hyödykkeen myymällä hyödykkeitä samasta hinnasta. Nimettömän miehen aikanaan luovuttamat 80 euron hintaiset hyödykkeet ovat kuitenkin jälkikäteen tarkasteltuna puhdas lahja, koska hän ei niistä ”vastalahjaa” tule saamaan. Kenelle tuo lahja kuuluu? Testamentin puuttuessa se lahja kuuluu tietysti yhteisölle – kaikille yhdessä. Nimettömän miehen voidaan täten katsoa ikään kuin maksaneen veroa, eli hän on luovuttanut hyödykkeitä yhteiseen käyttöön saamatta välitöntä vastiketta[6]. Nämä maksetut verot[7] kirjataan seuraavasti: DR 80€ Nimetön, CR 80€ Yhteisö. Näin Yhteisö-tilin debet-saldo pienenee 80 eurolla, mikä tarkoittaa sitä että osa polku-urakasta (500€), kahdesta villisiasta (120€) ja kolmesta pirtupullosta (60€) voidaan katsoa kuitatuksi. Tilin debet-saldoksi muodostuu tämän kirjauksen jälkeen 600 euroa.

Edelleen hieman krapulaiset sankarimme olivat saaneet kirjanpidosta tarpeekseen tälle päivälle. Simeonin ehdotuksesta päivä päätettiin yhteislaululla[8]:

Tämä murheen harmaa ja

karu maa,

se rohkeimmatkin lannistaa.

Jos velkasi pääset sä kuittaamaan,

vielä kaksi on ovella ottajaa:

verot ja kuolema.

Verot ja kuolema.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------

[1] Eerokaan ei ollut kehdannut enää kysyä miehen nimeä neljäntenä päivänä tiliä perustaessaan, vaan oli perustanut tilin nimellä ”Nimetön”. Kun mies oli saman päivän iltana tullut ilmoittamaan nimensä puuttumisesta, oli Eero sanonut että kyseessä on bugi jonka hän korjaa kunhan vain kiireiltään ehtii.

[2] Tämä tarkoitti todellisuudessa sitä, että syystä tai toisesta he halusivat luovuttaa majat ennen kuin olivat ehtineet ne viimeistellä. Simeoni sanoi seuranneensa tässä rakennusalan yleistä käytäntöä.

[3] Tämän osalta oli sovittu jonkinlaisesta nettomenettelystä. Sama lopputulos oltaisiin voitu saavuttaa myös niin että oltaisiin kreditoitu Rakentajien tiliä 6000 eurolla, jolloin myös rakentamiseen osallistuneiden 15 miehen tilejä olisi debitoitu kutakin 200 eurolla.

[4] Heillä olisi tietenkin ollut kaikki oikeus todeta, etteivät he halua kukin puolta majaa käyttöönsä ja tarjota osuuttaan muille. Mutta lisätila sattui kelpaamaan molemmille, eikä kukaan muista halunnut riitauttaa asiaa.

[5] Tämä on välitili, jota debitoidaan kun rakentajat ovat päättäneet mistä summasta kunkin henkilökohtaista tiliä kreditoidaan.

[6] Jossakin muodossa yksilö tietysti yleensä hyötyy, osana yhteisöä, yhteiseen käyttöön luovuttamistaan hyödykkeistä.

[7] On hyvin tärkeää muistaa aina pitää mielessä mitä kirjausten ulkopuolella tapahtunutta milloinkin ollaan kirjaamassa. Kirjaukset eivät koskaan ole muuta kuin kirjauksia: maksut tapahtuvat kirjausten ulkopuolella, hyödykkeiden muodossa. Yksilöiden välisessä kaupankäynnissä (kauppa)tapahtumien ja niihin liittyvien kirjausten välillä ei ole suurempaa viivettä, mutta kun on kyse esimerkiksi yhteisöllisten vastattavien maksusta verotuksen kautta niin yhteys maksun ja sen kirjaamisen välillä voi usein olla melko epäselvä. Kun yksilön tiliä debitoidaan verotuksen yhteydessä, niin tämä tarkoittaa että hän on joko aiemmin myynyt hyödykkeitä joista hän ei nyt tule saamaan maksua – aiemmin tehty kredit-kirjaus ikään kuin perutaan – tai vaihtoehtoisesti, aiemman kredit-saldon puuttuessa, hänelle muodostuu vastattavia eli yhteisöllinen vastattava muuttuu yksityiseksi vastattavaksi.

[8] Vilperin Perikunta: ”Verot ja kuolema” (Youtube).

Makronesia, päivä 6: Piikki aukeaa

Huonosti nukutun yön jälkeen sankarimme heräsivät vartalon kolotukseen. Siitä huolimatta kukaan ei soittanut pomolleen ja ilmoittanut jäävänsä sairauden takia kotiin – päinvastoin. Varsinkin rakentajilla oli entistä suurempi syy saada majoja valmiiksi.

Kiireestä huolimatta onnistui Eero kutsumaan koko poppoon lyhyeen lounastapaamiseen. Hän toi esiin positiivisen ongelman: Sekä metsästäjillä että kalastajilla oli joko käynyt flaksi tai sitten pyyntitekniikat ja -taidot olivat kehittyneet – luultavasti molempia. Aamun ja aamupäivän saalis sisälsi nimittäin peuran, kaksi villisikaa, kaksi miekkakalaa ja 400-kiloisen sarvivalaan. Tai no, sarvivalaaksi sitä epäiltiin, mutta teoriassa se olisi voinut olla myös nisäkkääksi naamioitunut, erittäin epämuodostunut ja harvinaisen suuri miekkakala. Näiden lisäksi oli vielä pyydetty suuri määrä peruskalaa ja lintuja, ja kerätty marjoja ja hedelmiä.

Ongelma oli se, että tämän yltäkylläisyyden keskellä vähemmän tehokkaiden pyytäjien oli mahdoton yltää edes kohtuullisiin tienesteihin; ruuan hankintaan ei tarvittu 15 miestä, hyvä jos kymmentä. Eero – joka oli onnistunut nappaamaan yhden hauen ja poiminut kaksi puusta pudonnutta kookospähkinää – ja neljä muuta ”resurssia” kannattaisi, jonkinlaisen makrojumalan näkökulmasta katsottuna, ilman muuta siirtää toisiin tehtäviin joissa he voisivat tehokkaammin tyydyttää yhteisön tarpeita.

Eero ja Aapo olivat tunnistaneet yhden tällaisen tarpeen, jota suuri ruokasaalis oli vieläpä kasvattanut: suolatasangolle johtavaa polkua tulisi parantaa. Ilman Simeonin aiempaa ”suolarallia” sitä tuskin voisi poluksi edes kutsua. Polun epätasaisuus teki siitä terveydelle vaarallisen, minkä Simeonikin vahvisti: hän oli jo kertaalleen nyrjäyttänyt nilkkansa. Eero kertoi ottaneensa aiheen puheeksi sen takia, että yksityisenä investointina polun parantamista ei voitaisi toteuttaa, ellei sitten työn tehneille myönnettäisi oikeutta asettaa polulle tullia. Ja tätä tuskin kukaan halusi. Koska koko yhteisö hyötyi yhteisomistuksessa olevan resurssin luokse johtavan polun parantamisesta, oli luontevaa toteuttaa työ julkisena investointina. Eeron ja Aapon johtama viiden miehen ryhmä saisi polun 10 tunnissa välttävään kuntoon, ja 10 euron tuntipalkalla työn kokonaishinnaksi muodostuisi 500 euroa.

Selvä enemmistö kannatti Eeron ehdotusta, mutta äänekäs vähemmistö oli sitä mieltä että nykyinen polku oli riittävän hyvä. He eivät olleet halukkaita ostamaan Eeron ja Aapon ryhmältä polunparantamispalvelua (hyödyke). Päivittäistä kirjanpitopalvelua he ostaisivat jatkossakin yhden euron hintaan, sillä tuosta palvelusta oli selvää hyötyä heille. Toisin oli polun kanssa. He voisivat toki harkita asiaa uudelleen siinä tapauksessa, että heille esiteltäisiin tarkat laskelmat parannetun polun euromääräisistä hyödyistä säästetyn matka-ajan ja vähentyneiden sairauskulujen muodossa. Aapo totesi, että ex ante oli vaikea arvioida paremman polun hyötyjä, mutta ex post he voisivat varmasti esittää siitä luotettavampia arvioita.

Pidemmälle väittelylle ei nyt ollut aikaa, sillä aamun kirkkaus oli väistynyt horisontissa siintävien tummien pilvien tieltä. Koska enemmistö luotti intuitioonsa jonka mukaan polun parantaminen kannattaisi, myönsivät he työn Eeron ja Aapon ryhmälle. Koska ketään ei tässä vaiheessa haluttu pakottaa ostamaan palvelua vasten tahtoaan, ehdotti Eero uuden välitilin (rakentajien yhteenliittymän nimissähän oli jo yksi välitili) perustamista kirjanpitoon. Tilin nimeksi tulisi ”Yhteisö”, ja sitä debitoitaisiin polku-urakan valmistuttua 500 euron arvosta[1]; jotakin tiliähän oli pakko debitoida, jotta voitiin kreditoida 100 eurolla kunkin urakan suorittaneen miehen tiliä. Myöhemmin päätettäisiin sitten siitä miten yksilöiden tilejä debitoitaisiin tuota välitiliä kreditoitaessa. Välitili oli välitili; ei ollut tarkoituksenmukaista roikottaa saldoa siellä loputtomiin. Jonkun oli joka tapauksessa maksettava polku-urakka hyödykkeitä luovuttamalla.[2]

Illan koittaessa oli viisi majaa pystyssä ja sateen uhkakin oli karkoitettu tähtien toimesta pois. Tätä mieluisaa asioiden tilaa juhlistettiin grillaamalla kaksi villisikaa, jotka oli päätetty ostaa Yhteisön piikkiin. Samaan piikkiin mahtuivat vielä kolme pirtupulloa, jotka Eero oli ostanut alkumatkasta moottoritien levähdyspaikalta ja jotka hän oli onnistunut pimittämään aina tähän asti. Ostopäätös juomia koskien oli vieläpä yksimielinen! Villisika kelpasi sekin yhtä kasvissyöjää lukuunottamatta kaikille. Parhaan nukkumapaikan sai Herra Rakennusmestari, joka kannettiin ensimmäisenä petiin hänen kaaduttuaan nuotioon – suolapolulla nyrjähtänyt nilkka kuulemma petti.







-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

[1] Tämä tase havainnollistaa tilannetta välittömästi polku- ja maja-urakoiden valmistuttua:

 [2] Urakan ensimmäinen ”maksaja” on tietysti Eeron ja Aapon ryhmä, joka suorittaa työn ja luovuttaa parannetun polun kaikkien käyttöön. He saavat suorittamastaan työstä maksun ostamalla hyödykkeitä muilta. Näin on hyvin vaikeaa ellei jopa mahdotonta määrittää yksilökohtaisesti kuka on polku-urakan lopullinen maksaja.

Makronesia, päivä 5: Suolaa monetaristien haavoihin (ja vähän uuteen tupaankin)

Aamutuimaan pähkäili Tuomas suolan muuttunutta roolia Makronesian taloudessa. Kukaan ei tietenkään ollut enää velvoitettu sen kummemmin ottamaan vastaan suolaa maksuna kuin suorittamaan maksuja suolan muodossa. Uuden vaihdantajärjestelmän avullahan oli nimenomaan tarkoitus välttää tällaisten vaihtokauppojen tarve. Jos toimijoiden mielestä yhden euron kilohinta suolalle on väärä, niin suolalle ei löydy joko ostajia (hinta nähdään liian korkeaksi) tai myyjiä (hinta nähdään liian matalaksi).

Tieteilijämme pääsivät pian suolakysymyksessä empirian pariin. Sattuipa nimittäin niin, että Simeoni oli ehtinyt muutaman päivän kuluessa, ennen uuden vaihdantajärjestelmän käyttöönottoa, kasaamaan itselleen sadan kilon suolavaraston.[1] Tuon suolan avulla hän oli aikonut ”rahoittaa” ajan jonka hän käyttäisi veneen rakentamiseen. Rahoittaminen tässä tapauksessa tarkoitti ruuan ostamista toisilta, mikä vapauttaisi Simeonin aikaa veneinvestointiin. Koska Simeoni ei halunnut suuremmin velkaantua (tämähän olisi ollut sinänsä helppoa uuden järjestelmän myötä), olisi hän nyt halunnut myydä suolaa. Mutta koska lähes kaikki olivat jo varanneet suolaa ainakin viikoksi eteenpäin omiin tarpeisiinsa, ei juuri kukaan ollut halukas ostamaan Simeonilta suolaa – ainakaan yhden euron kilohintaan. Yhteisesti oltiin kuitenkin sovittu että kaikki kaupat kirjataan keskitettyyn kirjanpitoon, ja toistaiseksi oli myös voimassa yhteinen sopimus jonka mukaan suolakilon oli vaihdettava omistajaa yhden euron hintaan. Jäikö Simeonin suola näin myymättä?

Ei jäänyt. Simeoni vaivihkaa ilmoitti lähimmille kollegoilleen, että hän oli valmis ostamaan heiltä ruokaa markkinahintaan nähden 25 prosentin ylihintaan sillä edellytyksellä että nämä vuorostaan ostivat häneltä vastaavalla kokonaissummalla suolaa yhden euron kilohintaan. Alennushintainen suola näytti kelpaavan monelle. Mutta kun tieto tästä menettelystä kantautui Eeron korviin, kutsui hän koko yhteisön lounastapaamiseen. Tuo tapaaminen johti yhteiseen päätökseen suolan hintasäännöstelyn lakkauttamisesta. Hintasäännöstelylle ei enää nähty mitään tarvetta; se oli hoitanut tehtävänsä hyödykkeiden hinnanmuodostuksen edistäjänä. Samalla katosi viimeinenkin peruste väitteelle, jonka mukaan suola toimi yhteisössä rahana. Kokouksen jälkeen Simeoni myi loput 80 kiloa suolaa 0,80 euron kilohintaan, ”tukkualennuksella”. Jo ylihintaan toteutuneita kauppoja ei kuitenkaan lähdetty perumaan, joten BKT sai pitää pienen nosteensa.

Aapo oli viidennen päivän koitettua alkanut ihmetellä sateen vähyyttä Makronesiassa. Luonto oli vehreä, mutta vain yhtenä päivänä oli ripotellut hieman vettä. Aapo oli sitä mieltä, että heidän onnensa on pian kääntyvä, ja öisten sateiden varalta heidän tulisi rakentaa itselleen majat hyvin nopealla aikataululla. Tähän asti he olivat nukkuneet kuivalla rantahiekalla.

Ensimmäisten laajempien investointien aika Makronesiassa oli näin koittanut. Mutta miten majojen rakentaminen olisi järkevintä toteuttaa? Sen voisi tietysti jättää kokonaan jokaisen yksilön omalle vastuulle, jolloin tämä rakentaisi majaansa kun ruuan hankkimiselta ehtii. Tämä aika taas riippui siitä kuinka tehokkaasti yksilö sai hankittua ruokaa; tehokkuudessa yksilöiden välillä oli suuriakin eroja. Karkeasti yleistettynä: eränkävijät ja partiolaiset käyttivät noin puolet siitä ajasta ruuanhankintaan mitä innokkaimmat scifi- ja tietokoneharrastajat käyttivät[2]. Kuinka paljon aikaa kukin yksilö sitten tarvitsi tietyn tasoisen[3] majan rakentamiseen? Se riippui samalla tavalla kunkin yksilön kyvyistä. Mutta jos lähdetään siitä että (a) majoja piti rakentaa ja (b) ruokaa piti hankkia, niin yhteisön kannalta järkevintä olisi tietysti hoitaa nämä kaksi tehtävää mahdollisimman tehokkaasti, yksilöiden luontaiset ja opitut kyvyt työnjaossa huomioiden.

Maallikko voisi tietysti kysyä, että eikö ongelmaksi muodostu se että niiden henkilöiden jotka ovat tehokkaimpia ruuanhankkijoita – lähtökohtaisesti siis eränkävijät ja partiolaiset – voidaan olettaa olevan myös tehokkaimpia majanrakentajia. Ja maallikko saisi Simeonilta vastauksen: ”Pöh! Sanooko nimi David Ricardo mitään?”  Tällä Simeoni viittaa tietysti suhteellisen edun periaatteeseen. Jos vaikka Lauri sattuisi olemaan pienellä marginaalilla – silakan mitalla – yhteisön kovin kalamies ja suurella marginaalilla – harjakorkeudessa muiden yltäessä hädin tuskin kynnyksen yli – timpureiden kuningas, niin hänen kannattaisi keskittyä majojen rakentamiseen ja jättää kalastaminen muille. Tästä hyötyisivät kaikki.

”Nok snakk!”[4], sanoi Torgeir, vähäpuheinen suomalais-norjalainen uuskeynesiläinen. Oli aika ryhtyä toimiin.

Aapolla oli idea siitä miten työnjako kannattaisi toteuttaa. Koska kaikki olivat jo päässeet näyttämään kyntensä ruuanhankinnassa, oli melko vaivatonta listata 10 tehokkainta metsästäjä-keräilijää. Majanrakennustaidoista oli vähemmän suoraa näyttöä, joten top-10-listan koostamisessa jouduttiin luottamaan paljon myös itsearviointeihin; näiden oletettiin rakennustaitojen tapauksessa olevan onneksi luotettavampia kuin ne ovat ajotaitoja arvioitaessa. Ajatuksena oli, että nämä listat, niiden osittaisesta päällekkäisyydestä huolimatta, auttaisivat ”huippuosaajien” jaottelussa. Loput yhteisön jäsenet täyttäisivät sitten jäljelle jääneet paikat, osittain oman valintansa mukaan.

Simeoni oli opiskeluaikanaan toiminut useampana kesänä, ja vähän talvisinkin, keskisuuren rakennusliikkeen ostoreskontranhoitajana. Jo se olisi riittänyt oikeuttamaan hänelle paikan rakentajien kymmenen parhaan joukossa, mutta hänen todellinen valttikorttinsa oli rakennusliikkeessä harjoitettu työkierto, jonka ansiosta hän oli viettänyt työmailla ja parakeissa noin 10 % työajastaan. Tämän kokemuksen pohjalta Simeoni nimettiin Makronesian rakennusmestariksi.

Vaihdettuaan muutaman sanasen mestaritimpuriksi nimetyn Laurin kanssa, ehdotti Simeoni 15 hengen rakennusporukan muodostamista: viisi miestä keskittyy materiaalien hankintaan, toiset viisi itse rakentamiseen ja loput viisi valvoo ja ohjeistaa muita. Sen perusteella mitä muut olivat rakennustyömaille aidanraosta kurkistaessaan havainnoineet, kuulosti tämä jaottelu heidän korvaansa perustellulta. Kukaan ei myöskään epäillyt etteikö ruokaa saataisi tuotettua tarpeeksi 15 miehen voimin – siitäkin huolimatta, että ruuanhankintaan osallistuvan Eeron ajasta menisi pari tuntia päivässä kirjanpitotehtävissä. Koska aikaa ei ollut tuhlattavaksi asti, päätettiin rakentaa ensin 10 majaa joihin kuhunkin kolme makuusijaa. Myöhemmin, ajan ja resurssien salliessa, ”soluasuntojärjestelystä” voisi sitten siirtyä kahden hengen talouksiin (uusia majoja rakentamalla ja alkuperäisiä konvertoimalla) ja kuka ties vaikka kaikilla halukkailla olisi lopulta oma majansa. Lauri oli jo löytänyt sopivat majanpaikat rannan tuntumassa olevalta mäennyppylältä; siellä majat olisivat suojassa Aapon ennakoimalta tulvavuokseltakin.

Tarkan työarvion tehtyään Simeoni ja Lauri ilmoittivat, että yhden majan hinnaksi tulisi 600 euroa. Kuivan yösijan yksilökohtainen hinta olisi näin 200 euroa. Rakennusporukka nettoaisi urakasta 6000 € miinus 15 x 200 € (tiimin omat yösijat) = 3000 €. Tämä on hinta niille hyödykkeille, jotka kyseinen yhteenliittymä on tuottanut ja luovuttanut muille kuin itselleen; summa vastaa tietysti 15 yösijan hintaa. Jos edelleen haluamme jättää kirjanpidon ulkopuolelle tuotannon omaan käyttöön, on Eeron majojen valmistuttua kirjattava ”DR 200” (vastaanotetun yösijan hinta) jokaisen ruuan hankintaan osallistuneen 15 miehen tilille ja ”CR 3000” rakentajien yhteenliittymälle perustettavalle välitilille. Rakennusporukka saa itse päättää miten ja millä perusteella se jyvittää tuon summan jäsentensä tileille, eli mistä arvosta kunkin nähdään työtä suorittaneen. Näin ei tarvinnut alkaa tässä vaiheessa jakaa saalista – olihan jahtikin vielä suorittamatta. Ruuan hankkijoiden kohdalla jäi tietysti näiden omalle vastuulle myydä ruokaa rakentajille ja maksaa näin tulevaa yösijaansa.

Rakentajilla yritys oli armoton, ja vaikka meininki joidenkin osalta alkuun muistuttikin perse edellä puuhun kiipeämistä – anteeksi, Gösta – niin yöhön mennessä oli jo kaksi majaa lähestulkoon muuttovalmiina. Se oli hyvä, sillä puolilta öin alkanut rankkasade ajoi viimeisetkin miehet villisikametsältä kotiin ja kaikki 30 pakkautuivat kahden katon alle kuin elefantit kuplavolkkariin konsanaan.

Oravainen naureskeli oksallansa. Tynnyrissä ollut miekkakalakin olisi varmasti nauranut, ellei olisi ollut kuollut, sisälmyksetön ja kahdessa osassa.








-----------------------------------------------------------------------------------------------------------

[1] Jotkut olivat tämän johdosta alkaneet käyttää hänestä englanninkielistä nimitystä ”salt bug”.

[2] Roolipeliharrastajia löytyi tietysti molemmista karkeasti määritellyistä ryhmistä.

[3] Tavoitteena oli, luonnollisesti, olo kuin oravaisella sammalhuoneessaan, ”armaan kuusen äitinrinnas”.

[4] ”Puheet sikseen!” (kirjaimellisesti: ”Tarpeeksi puhetta!”)

Makronesia, päivä 4: Koulutusta vastaavaa työtä

Sinä aamuna kaikki heräsivät normaalia virkeämpinä; olihan kyseessä suuri päivä. Valtaosa malttoi hädin tuskin odottaa uuden vaihdantajärjestelmän laukaisua, mutta kuten aina tällaisissa tilanteissa, löytyi joukosta niitäkin jotka povasivat maailmanloppua sen seurauksena.

Vatsojen lakattua murisemasta esitteli Eero teknisen suunnitelman.

Jokaiselle yhteisön jäsenelle annetaan ranteeseen kiinnitettävä pieni elektroninen vimpain. Sisäänkirjautuminen tapahtuu biometrisen tunnisteen avulla niin, että käyttäjä sylkäisee laitteen ruudulle ja laite vertaa tätä sylkinäytettä laitteen omistajan aiemmin antamaan sylkinäytteeseen. Kun käyttöjärjestelmä aukeaa, näkyy alkuruudulla jäsenen saldo keskitetyssä kirjanpidossa. Käyttöjärjestelmä toimii puheohjauksella. Eero antoi esimerkkimuotoisen, detaljirikkaan kuvauksen siitä miten vimpainjärjestelmä toimii:

Aapo ostaa Simeonilta kalaa kolmella eurolla. Aapo kirjautuu laitteeseensa Simeonin läsnäollessa. Aapo sanoo: "Äpääpä![1] Osto, kolme euroa”. Ruudulle ilmestyy teksti "Osto, kolme euroa". Taustalla järjestelmä luo tässä vaiheessa vasta potentiaaliselle kauppatapahtumalle kauppatunnuksen. Aapon laite jää tämän jälkeen odotustilaan jossa ruudulla näkyy kauppatunnus. Tällä välin myös Simeoni on kirjautunut omaan laitteeseensa. Simeoni sanoo: "Äpääpä! Myynti, kolme euroa". Ruudulle ilmestyy hetkeksi teksti "Myynti, kolme euroa". Seuraavaksi Simeonin laite etsii lähistöllä olevia laitteita, löytää Aapon laitteen ja ilmoittaa ruudulla: "Kauppatunnus 12346: vahvistatko?". Simeoni tarkistaa että kauppatunnus vastaa Aapon saamaa tunnusta, ja sanoo: "Vahvistan". Aapon ruudulle ilmestyy teksti ”Myyjä: Simeoni. Vahvistatko?” – ”Vahvistan”. Molempien osapuolien vahvistettua kaupan ilmoittaa laite ruudulla kaupan jälkeisen saldon. Kumpikaan ei missään vaiheessa saa tietää toisen saldoa. Sähköinen keskitetty kirjanpito päivittyy automaattisesti (osto=DR; myynti=CR).

Koulutusvaiheessa jokainen pääsisi itse kokeilemaan järjestelmää, joten vanhemman polvenkaan ei tarvinnut vaipua epätoivoon.

Seuraavaksi Lauri ja Eero jakoivat jokaiselle vimpaimen ja avustivat biometrisen tunnistuksen konfiguroinnissa. Jokaisen tuli antaa varmuuden vuoksi 10 erillistä sylkinäytettä, joten käsivarret ja kämmenselät olivat märkinä niillä jotka eivät ymmärtäneet asettaa laitetta konfiguroinnin ajaksi ranteen sijaan vaikkapa kiven päälle. Kun viimeinenkin sylkinäyte oli syötetty, ilmoitti Eero, kaikkien suureksi yllätykseksi, järjestelmän olevan laukaisuvalmis muutaman tunnin kuluessa. (Lauri oli itse asiassa niin ketterä ohjelmistokehittäjä, että Eero oli Gantt-kaaviossakin päätynyt käyttämään aikayksikkönä minuuttia.)

Kuinka ollakaan, lounaaseen mennessä järjestelmä oli valmis käytettäväksi.

Järjestelmän käyttöönoton yhteydessä olemassaolevat kahdenväliset velkasuhteet konvertoitiin uuden järjestelmän saataviksi ja vastattaviksi. Tämä tehtiin ennen kaupankäynnin aloittamista, ja samalla saatiin hoidettua niin järjestelmän betatestaus kuin käyttäjien koulutuskin. Tässä liikuttiin ehdottomasti tehokkuuden raja-alueella.

Kun aiemmat kahdenväliset velkasuhteet oli syötetty järjestelmään, esitti Eero tasemuotoisen[2] kuvauksen kirjanpidon tilanteesta valaistakseen vielä kerran järjestelmän logiikkaa (kaikki asianosaiset antoivat luvan saldojensa julkistamiseen Eeron ilmoitettua että hänen velkansa oli porukan suurin[3]):

Ennen paluuta päivän askareisiin nosti Tuomas esiin aiheen jota Eero itse oli toistaiseksi vältellyt: Kuinka suurta palkkaa Eerolle maksettaisiin järjestelmän hallinnoinnista ja miten palkanmaksu tapahtuisi? Eero pohti asiaa. Kiitos teknologisen kehityksen, oli hänen roolinsa pelkkä sivutoimi. Tai voisi kai sitä teknologista kehitystä kirotakin. Joka tapauksessa palvelun hinta voisi olla näin alkuun, sanotaan, 30 euroa päivässä. Maksun Eero saisi tietysti hyödykkeiden muodossa samalla tavalla kuin kaikki muutkin. Hyödykkeen – joihin palvelutkin sisältyvät – myyjänä hänen tililleen tehdään päivittäin 30 euron suuruinen kredit-kirjaus, ja samalla tietysti hyödykkeen ostajan tilille tehdään 30 euron debet-kirjaus.

Kirjanpitopalvelun ostajina toimivat kaikki yhteisön jäsenet, Eero mukaanlukien. Palvelun tuottama hyötyhän kertyy heille. Koska yhteisössä on 30 jäsentä, debitoidaan jokaisen tiliä yhden euron edestä päivittäin. Näin Eeron on mahdollista velkaantumatta ostaa joka päivä hyödykkeitä 29 euron arvosta. Hänen suorittamastaan työstä menee yhden euron verran ikään kuin omaan käyttöön. Voisimme näin sanoa, että hänen päiväpalkakseen muodostuu näin hyödykenippu jonka hinta on 30 euroa ja johon sisältyy yhden euron siivu (vastaanotettua) kirjanpitopalvelua.

Eeron ehdottama hinta hyväksyttiin mukisematta. Moni oli sitä mieltä, että Eero olisi voinut pyytää enemmänkin, mutta toisaalta järjestelmän toimivuus oli vielä todentamatta.

Eero syötti järjestelmään, valvojan oikeuksilla, päivittäin toistuvat kirjaukset: CR 29 Eero, DR 1 a...ö (a...ö:hön sisältyvät kaikki yhteisön jäsenet Eeroa lukuunottamatta).[4] Sitten hän kirjasi ”CR 20 Lauri, DR 20 Eero”, ja ilmoitti siitä Laurille. Tämän antama tekninen apu oli Eeron arvion mukaan ollut vähintään 20 euron arvoista. Lauri esitti vastalauseen, mutta antoi asian lopulta olla varmistuttuaan Eeron päättäväisyydestä.

Loppupäivän Eero päivysti tarjoten apua kauppojen kirjaamisessa ja osti siinä samalla itselleen hieman ruokaakin. Suurempia ongelmia ei järjestelmän käyttöönotossa ilmennyt, ja mikä tärkeintä, menivät tilit kokonaistasolla päivän päätteeksi tasan: debet-saldojen summa vastasi kredit-saldojen summaa.

Keskittymistä vaatineen päivän jälkeen aikaisin maaten käyneen Eeron mieleen palasi se kuinka Leppiniemen Jarmo oli Kirjanpidon perusteiden ensimmäisellä luennolla syksyllä 2000 sanonut, että kirjanpitäjä löytää aina koulutustaan vastaavaa työtä.[5] Kaiken se näköjään tiesi. Jamo. Eerosta olisi ollut kiva tietää olivatko Leppiniemet jo muuttaneet Etelä-Eurooppaan, pakoon loskaa jota varsinkaan parempi puolisko ei kuulemma arvostanut. Siellä ne varmaan istuivat, parvekkeella varjon alla, roseeviinilasi yhdessä kädessä ja Sanoman viimeisin vuosikertomus toisessa kädessä, molemmilla. Eipähän loppuneet yhteiset puheenaiheet.

---------------------------------------------------------------------------------------------------

[1] ”Äpääpä!” ilmoittaa laitteelle käskyn olevan tulossa.

[2] Vaikka tase muistuttaakin ”T-tiliä”, pitää muistaa että tase on kooste yksittäisten tilien saldoista; kirjaukset tehdään aina yksittäisille tileille, ja kirjausten aiheuttamat muutokset tilien saldoissa näkyvät muutoksina taseessa.

[3] Kirjanpitojärjestelmä oli vienyt kaiken Eeron huomion kolmantena päivänä ja näin hän oli joutunut illan kynnyksellä ostamaan Aapolta ruokaa velaksi; vaihtoehtona olisi ollut nääntyminen. Hän oli seurannut seuraavaa Einsteinin neuvoa ehkä turhankin kirjaimellisesti: "That is the way to learn the most, that when you are doing something with such enjoyment that you don’t notice that the time passes. I am sometimes so wrapped up in my work that I forget about the noon meal..."

[4] Omaan käyttöön mennyttä yhden euron osuutta ei Eeron näkemyksen mukaan pidä kirjata, koska muidenkin kohdalla tuotanto omaan käyttöön jää luonnollisesti kirjanpitojärjestelmän ulkopuolelle. Eeron päiväpalkka hieman kapeammin määriteltynä on näin 29 euroa.

[5] Taloustieteilijän kohdalla asia on toisin, ainakin jos Sixten Korkmania (Talous ja utopia, s. 20) on uskominen: ”Utopiassa ei ole mitään käyttöä ekonomistille.”