Wednesday, August 10, 2016

Makronesia, päivä 2: Kaksi velkaa

Tämä oli aamuista paras ja pahin. Heillä oli kaikki edessään, eikä mitään edessään.
Aamupäivällä Aapo tapasi metsästä palaavan Laurin, omaperäisen jälkikeynesiläisen[1], joka oli aikansa kuluksi nikkaroinut piraattikopion Fortuna-pelistä. Aapolla oli tuohon peliin liittyviä lämpimiä muistoja lapsuuden mummolasta, ja hän ihasteli silmät kosteina Laurin aikaansaannosta: ”Miten joku voi olla noin taitava käsistään? Uskomatonta.” Aapon reaktio pehmitti Laurin, ja hän ojensi pelin tälle: ”Ota, hyvä mies. Ota, kun noin korkealle sen arvostat. Nopeastihan minä itselleni uuden väsään.” Aapo yritti kieltäytyä lahjasta, mutta yritys jäi ponnettomaksi. Lopulta hän otti lahjan vastaan, kiitti Lauria ja vakuutti, ettei unohda tämän reilua tekoa.
Rantaa tallatessaan Aapo törmäsi Tuomakseen, joka huomasi Aapon kantavan Fortuna-peliä. Tuomaksen teki kovasti mieli samanlaista peliä itselleen. Kuultuaan Aapolta kuka pelin oli valmistanut, marssi Tuomas Laurin pakeille. Lauri olikin jo väsäämässä uutta Fortunaa omaan käyttöönsä. Tuomas kysyi mihin hintaan Lauri voisi sen hänelle myydä. Lauri mietti hetken ja totesi, että 15 euroa voisi olla sopiva hinta. Tuomas piti hintaa reiluna. Hänellä ei juuri nyt ollut antaa muuta kuin viisi kiloa suolaa, mutta hän voisi huomenna toimittaa 10 kiloa lisää, jos tällainen luottojärjestely Laurille vain sopisi. Ja sopihan se, vaikka Lauria hieman askarruttikin että mihin hän kaiken tuon suolan varastoisi. Lauri lupasi toimittaa valmiin pelin Tuomakselle tunnin kuluttua. Tuomas merkitsi muistikirjaansa 10 euron suuruisen velan Laurille.[2]
Aapo oli sillä välin ehtinyt kalaan ja onnistunut nappaamaan 30-kiloisen miekkakalan. Juteltuaan muutaman muun kalastajan kanssa hän totesi, että tuollaisen miekkakalan hinta voisi olla luokkaa 25-30 euroa. Kukaan ei tosin ollut sellaista vielä pyydystänyt, mutta useampi oli sellaisen kyllä nähnyt. Edelleen kiitollisena Laurille, Aapo toimitti tälle suolistamansa miekkakalan. Lauri yritti kohteliaasti kieltäytyä lahjasta, mutta Aapo ei antanut periksi, ja niin Lauri lopulta puolitti kalan ja laittoi sen rakentamaansa tynnyriin, kaatoipa vielä mukaan 15 kiloa suolaakin, josta 10 kiloa oli omaa tuotantoa ja viisi kiloa Tuomakselta. Hän kiitteli runsain sanoin Aapoa lahjasta.
Iltanuotiolla käytiin vilkasta keskustelua siitä miten talouteen voitaisiin luoda rahaa. Jotkut uuskeynesiläiset olivat sitä mieltä että suola toimi jo de facto hyödykerahana. Simeoni ehdotti, että perustettaisiin yhteinen suolavarasto johon suolaa voisi tallettaa kuittia vastaan. Noita kuitteja voitaisiin sitten käyttää maksuvälineenä; olisihan niitä kätevämpi liikutella kuin itse suolaa. Varsinkaan jälkikeynesiläisiä tämä idea ei vakuuttanut. Lauri oli sitä mieltä että suola oli hyödyke muiden joukossa, olkoonkin että sen hinta oli toistaiseksi lukittu. Hänen mukaansa ei ollut empiiristä näyttöä siitä, että suolaa olisi käytetty sen enempää maksuvälineenä kuin mitään muutakaan hyödykettä. Puhumattakaan siitä että suolaa voisi pitää jonkinlaisena steriilinä vaihdon välineenä jonka myyjä ottaa vastaan vaihtaakseen sen heti mahdollisuuden tullen johonkin toiseen hyödykkeeseen. Yleisenä vaihdon välineenä toimiminen, ja nimenomaan käytännössä, oli Laurin mielestä ehdoton edellytys hyödykkeen rahastatukselle. Ja heillähän oli jo yhteinen suolavarasto, josta jokainen oli vapaa hakemaan niin paljon suolaa kuin jaksoi kantaa. Jos Lauri kirjoittaisi kuitin jolla siirtäisi 10 kiloa omasta kuvitteellisesta varasto-osuudestaan Simeonille, niin ottaisiko Simeoni tuon kuitin vastaan maksuna kalasta? Tuskinpa. Hän varmasti edellyttäisi, että suola on toimitettava rannalle. Tilanne olisi tietysti eri jos suolavarasto sijaitsisi rannalla tai sen välittömässä läheisyydessä, se Laurin oli myönnettävä. Mutta mitä järkeä olisi perustaa rannalle suurta suolavarastoa, kun heillä jo oli puolen tunnin kävelymatkan päässä varasto josta suolaa pystyi noutamaan tarpeen niin vaatiessa hyvinkin lyhyellä varoitusajalla? Tämä olisi vähintään yhtä typerää kuin kullan kaivaminen maan alta vain jotta se sama kulta voidaan tallettaa takaisin maan alle, vaikkapa tarkasti vartioituun kellariin Manhattanin Liberty Streetillä.
Ei. Jos rahaa halutaan luoda, niin pitää perustaa valtio joka sitten laskee liikkeelle nollakorkoisia, juoksuajaltaan määrittelemättömiä haltijavelkakirjoja jotka toimivat viimekätisinä, laillisina maksuvälineinä. Nuo valtion liikkeellelaskemat velkakirjat edustaisivat samalla yksityisen sektorin – yhteisön jäsenten – nettorahavarallisuutta ja mahdollistaisivat näin jäsenten netto(raha)säästämisen, mikä ainakin paperilla kuulosti hyvältä. Tätä viimekätistä maksuvälinettä voitaisiin ”vivuttaa” yksityisen sektorin liikkeellelaskemien velkakirjojen avulla. Nämä velkakirjat olisivat lupauksia toimittaa niiden haltijalle, tämän niin vaatiessa, viimekätistä maksuvälinettä. Modernissa rahataloudessa raha on velkaa, ei suolaa eikä kultaa. Tämän vuoksi nettorahoitusvarallisuus koko talouden tasolla on aina nolla. Debet = kredit.
Simeonin mielestä tämä oli aivan älytön väite: ”Ettäkö nettovarallisuus olisi nolla?!” Seurasi puolen tunnin väittely – asiaankuuluvine ad hominem -syytöksineen – siitä oliko Lauri puhunut koko ajan nettorahavarallisuudesta, vai oliko hän ainakin implisiittisesti vihjannut että myös nettovarallisuuden oli oltava nolla.
Tunteiden hieman viilennyttyä, ja Laurin ja Simeonin paiskattua kättä, oli yhteisen julkilausuman aika. Oltiin yhtä mieltä siitä että oltiin eri mieltä. Ennen seuraavaa kokousta tehtäisiin kovasti töitä yhteisymmärryksen saavuttamiseksi, mutta toistaiseksi kilpailevat näkökannat olivat erittäin kaukana toisistaan. Yhtäältä ei nähty mahdollisuutta hyödykerahan käyttöönotolle, ja toisaalta ajatus valtiosta – saatika keskuspankista ”rahapyramidin” huipulla – tuntui täysin vieraalta kun kyseessä oli 30 jäsenen muodostama puoliprimitiivinen yhteisö.
Ei rahaa, ei hunajaa.
Iltapalaksi miehet nauttivat hunajaan kastettuja kirsikoita.
Sinä yönä Eeron oli vaikea saada unta. Hänen päässään pyörivät tiliristikot. Kyseessä saattoi olla tilinpäätöksen jälkeinen stressihäiriö, joka oli yleinen vaiva kirjanpitäjien keskuudessa. Mutta toisaalta Eeron edellisestä tilinpäätöksestä oli tullut kuluneeksi jo neljä vuotta. Hänen mielessään kaikuivat Laurin sanat: ”Raha on velkaa. Debet on yhtä kuin kredit.”



-------------------------------------------------------------------------------------------------------------
[1] "Omaperäinen jälkikeynesiläinen" on oikeastaan tautologia.
[2] Alla on kuvitteellinen ulkopuolisen kirjanpitäjän velkakirjanpito Laurin ja Tuomaksen velkasuhteesta. ”T-tilin” oikea puoli, kredit-puoli, edustaa tässä tilin yläpuolella nimetyn henkilön saatavia ja vasen puoli tämän vastattavia, joita yleisessä kielenkäytössä myös velaksi kutsutaan. Allaolevia t-tilejä ei pidä sekoittaa taseeseen, vaikka ne sitä muistuttavatkin. Kirjaukset tehdään aina tileille ja tase on kooste tilien saldoista. Jos kyseessä olisi Laurin ja Tuomaksen kuvitteelliset taseet, heidän oman kirjanpitonsa näkökulmasta, olisi merkinnät toisin päin: saatavat vasemmalla, vastattavat oikealla.
 

No comments:

Post a Comment